Kaikilla näitä on. "Mitä jos" mietteitä. Mun suurin.
Mitä jos olisin kertonut M:lle ajoissa, että olen pahasti ihastunut häneen. M on ihana ihminen, ja tiedän että hänellä on paljon tyttöjä kavereina, koska viihtyy tyttöjen seurassa yleensä paremmin (omien sanojensa mukaan) En tietenkään voinut olla ainoa, joka on M:ään ihastunut. Ja luulin todella, että hänellä olis ollu tunteita myös mua kohtaan... vaikka kyse olikin "vain ihastuksesta" oli se mulle aika iso kolaus. Oksensin kahteen kertaan, nukuin levottomana, ja satuin olemaan silloin kuukauden työttömänä, joten lojuin vain päivät sohvan pohjalla lähinnä itkiessä. Ei huvittanut puhua kavereillekkaan. Parille laitoin vaan viestiä, että M alkoi seurustelemaan. Muuten en sitten jaksanu olla yhteydessä kehenkään.
En ole vieläkään aivan 100% päässyt yli, mutta koska ei olla enään niin paljoa yhteydessä, on se ollut helpompaa. Pahimpia on, kun stressaan jotain, tai ahdistaa, ensimmäinen reaktio olisi laitta viestiä M:lle koska on aina lohduttanu/piristäny/tsempannu. Mutta siitä on vain päästävä eroon. (M:n kanssa kun pitäisi vielä onnistua olemaan kaverina)
Anna Puun Kaunis päivä, ja Riko minut, oli erityisen kovassa huudossa, vaikka toikin paskan olon muistuttamassa asiasta. Jos tuosta jotain hyvää pitäisi löytyä niin se, että ainakin minulla on tunteet, enkä ole tunteeton (vaikka sitä joskus toivoisikin. Aika helkkarin paljon. Kuinka paljon helpompaa elämä olisi ilman tunteita. Ei olisi rakkautta, mutta ei myöskään vihaa, ja esimerkiksi masennusta ei olisi kenelläkään, eikä todennäköisesti muitakaan psykologisia sairauksia.)
Toisaalta, huomasin että M on hieman etäisempi, ehkä? kuin aikoinaan. Mikä vahvisti ajatusta siitä, että hänellä aikoinaan oli tunteita (vaikka ei sitä itse tajunnutkaan. En minäkään sitä myöntänyt, mutta syynä se, että M seurusteli kun tapasimme. Enkä voi nyt heti eron jälkeen paukauttaa että "Hei! oon muute ihastunu suhun." Taisin sitten vain odottaa liian kauan. Vaikka mielestäni 2kk eroaika on mielestäni lyhyt. Tietenkin olin katkera ja halusin vihata M:ää (siinä onnistumatta). Vaikka olisinkin suht OK, mitä sitten kun näemme livenä? En tiedä kestäisinkö sitä sitten kuitenkaan. Päätin että nyt 2015, ainakaan aluksi, minä en laita viestiä hänelle ollenkaan. Hän saa tulla juttelemaan kun siltä tuntuu. Eli en välttele, mutta en aijo enään ripustautua. Pakko päästä tästä tavasta eroon. Myös muissa kaveri-suhteissa.
Vaikka tästä onkin aikaa hieman yli 6kk, (vai 7??) On mulla vielä paljon tehtävää. Huomaan kyllä voivani pikkuhiljaa paremmin, mutta saisi mennä nopeamminkin....
Toinen mitä jos tilanne oli rippileirillä partaharjulla. En oo ikinä ollut oikeen missään menossa mukana. Riparillakin itseasiassa eipä siellä kukaan kysynyt mua mihinkään mukaan, joten pariinkin kertaan päädyin yksin musiikin kanssa kiertelemään leiriä, jossa olin vuotta aikaisemmin ollut suurleirillä.
Meillä oli sauna-ilta ja käytiin uimassa. Tyttöjen vuoro oli eka, saunottiin ja uitiin, ja sen jälkeen oli poikien vuoro. Käytiin vaihtamassa vaatteet illallista varten, ja koukattiin vielä kaverin kanssa rannan kautta, ja muut tytöt oli vaatteet päällä uimassa, ja minuakin kysyttiin. Kieltäydyin siksi, koska oli lenginssit ja farkku shortsit, sekä puhelin taskussa. Jälkeenpäin harmittaa, että en mennyt mukaan. Toisaalta, oliiko se muuttanut mitään??
Kolmas mitä jos tilanne oli ala-asteella. Mitä jos en olisi ollut K:n kaveri 3lk-> ylöspäin? Mitäs jos olisinkin ollut siinä "suositumassa" porukassa? Olisinko ihmisenä erilainen? Olisiko minulla enemmän kavereita? Olisinko itsevarmempi??
Minkä tyyppisiä "Mitä jos..." hetkiä teillä on? Vai onko ollenkaan??
.jpg)
